28.10.2012, Sotkuiset nokat ja uinahtelua

Hei taas päiväkirja. Eihän viime merkinnästä ole kulunut kuin vuosi. Kiireeseen ei voi vedota, vaikka paljon onkin tapahtunut ja muut aktiviteetit ovat täyttäneet vapaa-aikaa. Silti aina olisi aikaa kirjoittaa. Annan kuitenkin itselleni anteeksi jatkamalla blogiani. Retkiä kuluneeseen vuoteen on riittänyt runsaasti. Ehkä jopa enemmän, kuin vuonna 2011. Paljon on nähty ja koettu.

Lokakuun 2011 viimeisen sunnuntain hyökkäykset:

Tiirassa oli maininta Taviokuurnista Viikissä, joten sinnähän sitä tuli taas lähdettyä. Päivä oli kirkas ja kuulas. Vaatetta sai olla jo hyvin päällä. Reissu kesti n. viisi tuntia. Kiirettä ei ollut kotiin, koska nähtävää oli paljon. Tuttuja tuli kovasti vastaan ja aika kuluikin hyvin rupatellessa. Lähdin haukkametsän puolelta, sieltä majavakallioille ja sieltä kohti päätornia. Saavuttuani Keinumäen tornille, nainen viittoili kovasti viereiseen pihlajaan. Siellähän ne kuurnat söivät nokat sotkussa siemenet sisältä. Kesyjäkin olivat. Kamera ei ollut reissussa mukana, joten päätin palata seuraavana päivänä kuvaamaan. Tämän jälkeen kiipesin torniin, josta näin pienen metsäkauriin. Vain kerran, n. 2 viikkoa aiemmin olen nähnyt metsäkauriin Viikissä. Joskin edellisellä kerralla niitä juoksi kolmen ryhmä haukkametsän viereisen pellon poikki.

Kun Kuurnat ja metsäkauriit oltiin todennettu, oli aika suunnitella kotiin lähtemistä. Olinhan jo hyvän ajan hengittänytkin kiprakkaa ulkoilmaa. Kävellessäni puupöllöjen ohi pururadalle, näin viereisessä metsikössä miehen ja kaukoputken. Tapoihini kangistuneena lähdin jututtamaan putken haltijaa. Kertoi yläoksistossa lymyilevästä pöllöstä ja kohta jo ihastelinkin Swarowskin läpi pientä uinuvaa untuvapalloa. Päättelimme sen helmipöllöksi. Muut määritykset eivät viisaaseen istuneet. Tunnin verran tarinat tuplaantuivat. Mukava mies, hieno pöllö. Retki oli paras aikoihin. Sää oli loistava, havaintoja oli paljon, tee oli hyvää ja jengi oli leppoisaa.

27.12.2011, Sananen joulusta

Päivitykset näyttäytyvät harvakseltaan, kiireen keskellä aniharvoin. Nyt lepopäiviä viettäessä riveille on aikaa. Suuntasimme jouluksi kuninkaiden laaksoon. Paikka on merkitty karttaan nimellä Kristiinankaupunki. Luomani luontokalenteri ei ehtinyt pukin konttiin tilausten ruuhkaantumisten vuoksi. Sukulaiset saisivat tarkkailla tammikuun ensimmäiset nimipäivät sanomalehdestä. Aasinsilta aiheeseen luonto on rakennettu ja toteankin sen olleen hyvin tumma ja kostea 23-27.12 välisenä aikana. Se ei tosikuvaajaa, ei edes amatöörikuvaajaa haittaa millään tavoin. Vastoin kirjoitettuja ohjeita, suuntasin joulupäivänä rohkeasti ulos, vaikka auringon nousun tahi laskun suosittua valoa ei pilviverhon takaa kuviin saanut. Sen sijaan linnustomme ääripäät näyttäytyivät. Hippiäinen vilautti keltaista otsaraitaansa veljiensä viheltäessä taustalla. Seuraavaksi meren aaltojen tuntumassa liiteli uljas merikotka, joka kuitenkin vältti täpärästi kuvatuksi tulemisen. Viiden minuutin sisällä näin siis pienimmän ja suurimman lintumme. Seuraavana päivänä suuntasin samaan ryteikköön, hippiäiset kun osoittautuivat muistikortilta katsoessa liian vikkeliksi kuvattaviksi niukassa valossa. Joulupäivän aallot ja tuulessa heiluvat puut kielivät myrskylukemista, mutta tapaninpäivänä meren raivo oli isoina, kylminä pisaroina kasvoilla, vaikka vesirajaan oli useampi metri matkaa. Hippiäiset piilottelivat, mutta töyhtö –ja kuusitiaiset näyttäytyivät vain kokeillakseen, onnistuisiko käsitarkennus saamaan niistä otteen. Tuloksena pari kelpo otosta ja hyvä mieli, sillä töyhtötiaista ei kyseisistä pusikoista ole aiemmin pistänyt silmään. Eniten kuvia tuli sittenkin otettua kallioihin lyövistä aalloista, vaikka pärskeistä onkin ikuistettu kosolti jo aiemmin. Meren ja tuulen raakuus kiehtoo edelleen.

21.10.2011

Mandariinisorsa ei ota löytyäkseen. Tänään oli neljäs kerta, kun kävin kääntymässä pääministerimme naapurissa. Happihyppynä reissu oli kiva, joten kovin katkera ei saa olla. Joitain siivekkäitä tuli ikuistettua. Syksyiset puistot huojuivat keltaisina. Kaunista aikaa.

(klikkaa kuvaa ;)

1.10.2011 Rajasaari

Lähdin Tiira.fi -sivulle ilmoitetun havainnon innoittamana liikenteeseen. Mandariinisorsa juhlapuvussaan oli polskutellut Rajasaaren tuntumassa. Perille päästyäni ei linnusta ollut merkkiäkään. Kiertelin hyvän tunnin näkökentässäni vain hölkkääjiä ja muutamia kaloista kinastelevia lokkeja. Tällä kertaa ei onnistanut, mutta onhan tässä aikaa mokoma vielä nähdä.

26.9.2011, Helsinki-Vantaa –lentokenttä

Kyllä. Lentokentän välittömään läheisyyteen päädyimme Timseyn kanssa. Tämä oli sattumaa. Lähdin em. herran seuraksi varaosia metsästämään (auton omistaminen on varakkaiden puuhaa). Otimme kuvausvälineistön mukaan varmuuden vuoksi. Kun tarvittavat osat oli hankittu, jatkoimme matkaa vailla tarkempaa määränpäätä. Lentokone ilmestyi yllemme. T vinkkasi lentokentän läheisyydestä ja päätimme lähteä katsomaan, josko koneiden laskeutumista pääsisi näkemään lähempää. Ei aikaakaan, kun olimme jo nyppylällä, josta aukesi esteetön näkymä kiitoradalle. Tupakan jämistä päätellen paikka oli suosittu. Ihmekös tuo, koneita kun rullaa kentälle jatkuvasti. Jos ilmailu kiinnostaa, on tämä paras paikka koneiden tarkkailuun. Puolen tunnin aikana ainakin 20 konetta laskeutui pilvistä. Tuumimme, että iltavalaistuksella kuvaaminen olisi varmasti vielä mielekkäämpää. Kentän sadat valot tuikkisivat tuolloin tähtien tavoin. Varmasti tulemme tuon vielä kokemaan.

25.9.2011, Ilmatorjuntatykit, Käpylä

Sunnuntai oli kaunis. Niinpä päätimme nauttia siitä ulkoilmassa. Pakkasimme termarin, kiikarit, ja kuvausvälineet matkaan, ts. kevyt kantamus ja suuntasimme lähistöllä sijaitsevalle Taivaskalliolle. Lehdet olivat vaihtaneet väriä. Pihlajat olivat tyhjiä marjoista. Olivatko linnut käyneet jo mutustamassa ne? Tilhi-parka tulee pettymään. Viime vuonna lintuja oli sankoin joukoin ko. puissa lokakuun alussa. Eväshetkeä ei tilanne haitannut. Hieno sunnuntai.

24.9, Työväenopiston linturetki klo. 8.00-13.00

Kello herätti 7.00. Vaikka edellinen ilta oli venähtänyt, ei herääminen tuottanut tuskaa, olihan sälekaihtimien välistä luettavissa, että aurinko hemmottelisi lintutarkkailijaa. Kyseessä oli Helsingin Työväenopiston lintukurssin retki, part 2. Osallistuin elokuun alussa ko. kurssille, jonka teema oli syysmuutto ja erityisesti petolinnut. Paketti sisälsi neljät mielenkiintoiset kalvosulkeiset, yhden rengastusreissun ja kaksi retkeä Viikin lintuparatiisiin. Nyt kirjattava retki päätti kurssin viiden tunnin tietoiskulla tuulisilla peltoaukeilla.

Tuttu Jokeri –linja vei sovitulle tapaamispaikalle, jossa pirteät bongarit jo puhdistivat okulaareja ja virittivät kaukoputkiaan. Lähdimme hitaasti (lintuharrastajat eivät rynni) kulkemaan peltoa halkovaa tietä vain todetaksemme sen, jonka itse jo aiemmin olin huomannut, Viikki oli hiljainen. Vain muutama västäräkki ja suosirri ruokailivat lyhyiden korsien seassa. Kun linnut olivat hiljaa tai poissa, oli joukkio senkin edestä äänessä. Retkemme vetäjä sai vastata lukuisiin kysymyksiin, joista suurin osa ainakin sivusi lintuja. Päästessämme ruovikon reunalla sijaitsevalle lavalle, näimme vastakkaisella rannalla sijaitsevan puuston yllä villiintyneen varisparven. Ohjaaja tiesi kertoa pedon olevan läsnä ja muutaman sekunnin kaukoputken suuntaamisen jälkeen syy selvisi. Vanha merikotka, joka oli koko kesän aluetta hallinnut, istui mahtavana oksalla vähät välittäen raakkuvien valesyöksyistä. Aina yhtä vaikuttava näky, joskin Kristiinan merikotkat sytyttävät enemmän. Seuraava tarkkailun kohde oli kokonsa puolesta linnustomme toisesta ääripäästä. Ryhmämme vetäjän tarkka korva ei pettänyt, vaikka muut eivät piipitystä kuulleetkaan. Peukaloinen oli lähistöllä. Pieni, pusikon suojaa suosiva lintu on lähes mahdoton havaittava. Näin siis normaalille harrastajalle, joka on autuaan tietämätön niistä apuvälineistä, mitä todelliset harrastajat kantavat mukanaan. Ei kulunut ajatustakaan, kun ohjaajan kännykästä kaikuva peukaloisen ääni houkutteli linnun esiin. Näköhavainto oli kestoltaan vähäinen, mutta riittävä linnun nähdyksi kirjaamiseen.

Luulisi, että neljättä kymmenettä käyvä ymmärtäisi, että syksyllä sade saattaa yllättää, vaikka ennusteet olisivat vastaan. Tummat pilvet vyöryivät vauhdilla yllemme ja hyvä viisitoista minuuttia kului tornin alla väistellen laudoitusten väleistä putoavia pisaroita. Sateen tauottua lähdimme kohti lähtöpistettä, mutta emme pitäneet erityistä kiirettä. Matkalla näimme hempon, iso –sekä pikkulepinkäisen ja muutaman muuttonsa viime tinkaan jättäneen keltavästäräkin. Vaikka alueella oli enintään kymmenys siitä lintujen määrästä, jota se vielä kuukausi sitten tarjosi, oli reissullamme silti useampi laji edustettuna. Lisäksi oppia tuli taas enemmän kuin pääkoppa kykeni kerralla käsittelemään. Näin ollen voi siis sanoa, että retki oli enemmän kuin onnistunut.