24.9, Työväenopiston linturetki klo. 8.00-13.00

Kello herätti 7.00. Vaikka edellinen ilta oli venähtänyt, ei herääminen tuottanut tuskaa, olihan sälekaihtimien välistä luettavissa, että aurinko hemmottelisi lintutarkkailijaa. Kyseessä oli Helsingin Työväenopiston lintukurssin retki, part 2. Osallistuin elokuun alussa ko. kurssille, jonka teema oli syysmuutto ja erityisesti petolinnut. Paketti sisälsi neljät mielenkiintoiset kalvosulkeiset, yhden rengastusreissun ja kaksi retkeä Viikin lintuparatiisiin. Nyt kirjattava retki päätti kurssin viiden tunnin tietoiskulla tuulisilla peltoaukeilla.

Tuttu Jokeri –linja vei sovitulle tapaamispaikalle, jossa pirteät bongarit jo puhdistivat okulaareja ja virittivät kaukoputkiaan. Lähdimme hitaasti (lintuharrastajat eivät rynni) kulkemaan peltoa halkovaa tietä vain todetaksemme sen, jonka itse jo aiemmin olin huomannut, Viikki oli hiljainen. Vain muutama västäräkki ja suosirri ruokailivat lyhyiden korsien seassa. Kun linnut olivat hiljaa tai poissa, oli joukkio senkin edestä äänessä. Retkemme vetäjä sai vastata lukuisiin kysymyksiin, joista suurin osa ainakin sivusi lintuja. Päästessämme ruovikon reunalla sijaitsevalle lavalle, näimme vastakkaisella rannalla sijaitsevan puuston yllä villiintyneen varisparven. Ohjaaja tiesi kertoa pedon olevan läsnä ja muutaman sekunnin kaukoputken suuntaamisen jälkeen syy selvisi. Vanha merikotka, joka oli koko kesän aluetta hallinnut, istui mahtavana oksalla vähät välittäen raakkuvien valesyöksyistä. Aina yhtä vaikuttava näky, joskin Kristiinan merikotkat sytyttävät enemmän. Seuraava tarkkailun kohde oli kokonsa puolesta linnustomme toisesta ääripäästä. Ryhmämme vetäjän tarkka korva ei pettänyt, vaikka muut eivät piipitystä kuulleetkaan. Peukaloinen oli lähistöllä. Pieni, pusikon suojaa suosiva lintu on lähes mahdoton havaittava. Näin siis normaalille harrastajalle, joka on autuaan tietämätön niistä apuvälineistä, mitä todelliset harrastajat kantavat mukanaan. Ei kulunut ajatustakaan, kun ohjaajan kännykästä kaikuva peukaloisen ääni houkutteli linnun esiin. Näköhavainto oli kestoltaan vähäinen, mutta riittävä linnun nähdyksi kirjaamiseen.

Luulisi, että neljättä kymmenettä käyvä ymmärtäisi, että syksyllä sade saattaa yllättää, vaikka ennusteet olisivat vastaan. Tummat pilvet vyöryivät vauhdilla yllemme ja hyvä viisitoista minuuttia kului tornin alla väistellen laudoitusten väleistä putoavia pisaroita. Sateen tauottua lähdimme kohti lähtöpistettä, mutta emme pitäneet erityistä kiirettä. Matkalla näimme hempon, iso –sekä pikkulepinkäisen ja muutaman muuttonsa viime tinkaan jättäneen keltavästäräkin. Vaikka alueella oli enintään kymmenys siitä lintujen määrästä, jota se vielä kuukausi sitten tarjosi, oli reissullamme silti useampi laji edustettuna. Lisäksi oppia tuli taas enemmän kuin pääkoppa kykeni kerralla käsittelemään. Näin ollen voi siis sanoa, että retki oli enemmän kuin onnistunut.